Nyt alkaa meidän pojilla käymään harrastukset sen verran vaarallisiksi, että jotain on tehtävä. Taidan pakata poitsut pumpuliin ja sijoittaa pumpulipallot lasikaappiin.

Äijäkööri oli eilen neljä tuntia tontilla polttamassa oksakasoja. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että neljän tunnin jälkeen koirapojat rupesivat pörräämään auton ympärillä, josko Iskä veis ne kotiin... Nooh, varsinaiseen asijaan. Tenookkahan nauttii metsäilystä yli kaiken. Alkuriehunnan jälkeen se alkaa häntä pyörien etsiä kurrejen ja hiirien jälkiä. Eilen hiiren jäljet veivät suoraan oksakasaan, joka oli tulessa! Myyriäinen oli ehtinyt tunkea itsensä kasan alle, ennenkuin tajusi kasan toisen puolen olevan tulessa. Perhana. Ei siinä oikeasti ollut mitään vaaraa - älkää pelästykö - mutta toiminta kuulosti aika hurjalta.

Yarri - joka on viimekuukaudet ollut tosi kiltti poika tuhojen suhteen - on päättänyt, ettei meidän talossa asu lampaita. Ensin se teki näiden savisten, teddyllä päällystettyjen lampaiden lapsesta orvon. Alla olevassa kuvassa tosin toinen vanhempi on vielä elossa... Sen jälkeen se päätti amputoida vauvalampaalta jalat.

En tiedä, mikä tuossa savessa kiehtoo. Aikaisemminhan rhonttikoira on laittanut palasiksi savisen tuoksulyhdyn. Se siis kertakaikkiaan puree saven pieniksi päreiksi. Kertaakaan sillä ei ole ollut suussa haavaa, eikä se syö paloja, puree vain... Onkohan se oppinut sen kananmunankuorten rouskuttamisesta?

Yarrihan rakastaa kananmunia ja niiden kuoria. Maksamakkaran lisäksi muna on ainoa, jonka se oikeasti yrittää varastaa vaikka ihmisen kädestä. Hassu lapsi. Maksista jätkä sai viikolla ekan kerran, kun se piti saada ihmismäisesti talonkatsojien alta pois. En sitten tiedä, kuinka vakuuttavaa oli, kun me käveltiin talosta ulos. Koira pomppi ja loikki ja riippui kädessä kiinni, ja emännän sormesta valui veri... Maksis olikin sitten sellainen herkku, että sormien kanssa pitää olla todella varovainen!

Ja nyt kun hoksasin, että tänne voi lisätä kuulumisia (kun noi kotisivut ei päivity itsestään...)  niin laitetaas pari kuvaa meidän äijänkäppyröistä! Kyllä mun sydän ihan sulaa, kun näen, kuinka etenkin Teppo nauttii metsäilystä. Se rassu kun joutui elämänsä ekat viis vuotta kulkemaan narun jatkeena. Pikkumuru jaksaisi meuhkata vaikka kuinka, mutta kun tuolta sen isommalta kaverilta meinaa loppua puhti!?

Pojat metsäilemässä

Ja kyllä ne sitten jaksaa nujutakin!

Mamman pienet muruset, niin ärsyttävät ja niin hellyyttävät!