Meillä on mansikkamaa, tai oikeastaan se on ahomansikkametsä. Asutaanhan me sentään mansikkapaikassa, niin sellainen kuuluu olla. Mansikoitakin siellä oli roimasti vielä alkuillasta. Itse nimittäin tajusin vasta nyt, että mansuliinit alkavat olla syömäkunnossa. Mentiin sitten poikain kanssa ulkoilemaan. Jarno tietty oli uteliaana seuraamassa, että mitä Mamma oikein kyykkii pitkin metsää ja keräilee jotain suuhunsa. Ehdin sitten syödä suunnilleen kourallisen ennenkö kaveri oli vetänyt kitusiinsa kaikki loput...

Jos meille joskus tulee oikein kunnon mansikkamaa, niin se täytynee aidata oikein kunnolla, ettei käy niinkuin entiselle mansikkamaalle mökillä. Täti ihmetteli, kun koskaan aamuisin ei ollut kypsiä mansikoita puuron päälle laitettavaksi. Salaisuus paljastui eräänä kauniina aamuna, kun silloisen tanskandoggimme takalistosta löytyi mansikkatahra. Se nautiskeli aamusta istumalla mansikkamaalla ja herkuttelemalla suoraan puskista. Se koissu oli aika velikulta.

Aukusti taas reippaana auttoi kasviston kasvien käsittelyssä. Olin bongannut pihalta sekä näsiän että nuokkuhelmikän. Olin asettelemassa näsiää prässiin, kun Kustus päätti raadella tontin viimeiset nuokkupötkyläiset hengiltä. Niistä tuli aika säälittävän näköisiä risuja, joista ei taida tulla kasviston helmiä.