Viime lauantaina meillä vietettiin synttäreitä roppakaupalla. Pienen pieni Pikkukissa Justiina täytti kokonaista yhdeksän vuotta. Tuntuu kuin se olisi juuri tullut meille: Erittäin elävänä on mielessä kolme ensimmäistä yötä, jolloin puolen nyrkin kokoinen tiitiäinen valvotti karjumisellaan koko porukkaa. Pikkuinen Alien vain täytti urakalla tanskandoggi Ossin jälkeensä jättämää aukkoa.

Käsittämätöntä ajatella, että Ossi-possu tuli tiensä päähän päivälleen yhdeksän vuotta sitten. Tuokin päivä on kaikkine tapahtumineen niin tarkkaan mielessä, vaikkei sitä kovin usein enää tule ajateltuakaan. Ossi oli sellainen Mamman Murmeli ja Iskän Onnenpossu.

Lauantaina meidän juniorimmekin on päässyt ison miehen neljän vuoden ikään. Yritä tässä sitten selittää ihmisille, että Yarri on jo aikuinen... Yksikin täti juuri lenkillä totesi, että se taitaa olla vielä ihan vauva, kun se on niin kovin iloinen ja eläväinen ja namien perään... Justiinsa. Täti ei erottanut vauvaa ja pellossa elänyttä toisistaan!

Vaan onhan Yarri päässyt jo tienaamaan eväitäänkin. Edellisviikonloppuna korkattiin Japen mejäura. Tuloksena oli aivan reipas, pyöreä AVO0. Itse kutsun sitä kuitenkin hyvämielen nollaksi. Enpä olisi etukäteen ajatellut, että voin olla näin tyytyväinen, vaikkei sesukka saanutkaan tulosta. Tuomaria harmitti tuloksettomuus enemmän kuin ohjaajaa!

Yarrilla oli alussa menoa ja meininkiä sen verran, että ohjaajan olisi kannattanut ottaa kiviä taskuihin (tai selkäreppuun) menon jarruttamiseksi. Paikoitellen se teki mielestäni oikein hyvää työtä, vaikka tekikin myös noita omia kuvioitaan ja harharetkiä hukkiin asti. Se palasi pari kertaa kehoituksin jäljelle tosi kaukaakin, mistä olin hitusen yllättynyt. Makuita Yarri ei tällä kertaa kaivanut, ainoastaan pysähtyi.

Viimeinen hukka tuli juuri ennen kaatoa. Palattiin jäljelle jostain ihan muualta metsästä sivusuunnassa ja kaveri käveli määrätietoisesti töppösten jälkiä kaksi metriä kaadosta ohi... Ja meno oli todellakin määrätietoista, Mammalta ei tosiaankaan kyselty, että mitä metsään oli menty tekemään. Jossain kohtaa kaverille kai pitäisi kertoa, että juttu on se veri eikä ne saappaanjäljet :-)

Kaadolletulo päästiin ottamaan aivan puhtaalta jäljeltä harjoitusmielessä. Hyvin se kaadon omi ja nosti, vaan enpä kyllä muuta odottanutkaan. Sorkan se vaihtoi tapansa mukaan kiltisti loppueväisiin.

Tuomarin koeselostus kulki seuraavasti:
"Yarri ohjataan ja rauhoitetaan alkumakaukselle. Aloitetaan reipasvauhtinen jäljestys. Ensimmäisen osuuden puolivälissä pari laajahkoa lenkkiä jäljen vasemmalle puolelle. Kehoituksin takaisin. Ensimmäinen kulma osoitettiin pysähtyen, mutta kulmalta kauas takaviistoon josta palautetaan. Toinen osuus hyvin. Kulma osoitettiin pysähtyen ja suunnan tarkistuslenkillä kolmannelle osuudelle. Kolmannella osuudella kuljettiin pääosin mualla kun jäljen päällä ja kallioisella osuudella taas hukkaan. Kaadolle tultiin sivusta, mentiin pari metriä ohi ja ihmisjälkeä kohti tietä. Koe keskeytettiin. Tultiin harjoitellen kaadolle jonka nosti ohjaajalle. Paikoin hyvää jäljestystä joka hieman herpaantui viimeiselle osuudelle tultaessa."

Kiitos ja kumarrus tuomarille - olin kovasti tyytyväinen päivään. Kaiffarilta löytyi yllättävän kivasti turnauskestävyyttä, kun huomioidaan tehtyjen harkkajälkien pituus... Ehkä meidän pitäisi alkaa treenata sellaisia maratonjälkiä, eikä mitään ehkä vaan pitäisi oikeasti. Ennenkaikkea päivän tärkein anti oli oman koekynnykseni madaltuminen uuden koiran kanssa. Ehkä me vielä uskaltaudutaan kokeisiin uudestaankin. Kaikki paikallaolijat ainakin kuulevat kun me saavumme laukauksensietotestiin...!